Sunnuntaiaamuna hörppäilin kaikessa rauhassa aamukahvia, kun puhelin ilmoitti tekstiviestin saapumisesta. Ensimmäisenä tuli mieleen, että jaahas, hakutreenit on peruttu. Mutta ei, viestissä luki, että ottakaa 4-6 namipurkkia/koira, treenataan kestävyyttä.
Treenimaasto oli suht helppo, mutta koska Wiltsu täytti juuri 11 vuotta ja on melkoinen sohvaperuna, ja kun isäntä vielä lupasi lenkittää poitsin oikein kunnolla, päätin jättää sen kotiin. Mukaan lähti siis vain Bode. (Tämä on virallinen versio, totuus on, että vaikka koirien kestävyys riittäisikin, niin ohjaajan kunto ei mitenkään kestä niin montaa pistoa. Mutta siitä ei hiiskuta kenellekään!)
Pakkasin Bodelle kuusi purkkia nakkeja ja aamupala jätettiin väliin (siis Boden, ei mun). Siten varmistin motivaation riittävyyden kuuteen pistoon. Täydellä vatsalla ei nakkien vetovoima välttämättä riittäisi enää viimeisten maalimiesten kohdalla.
Paikalle saapui vain neljä koirakkoa, joten päätimme talloa ainoastaan alueen rajat sekä käyttää siirtyviä maalimiehiä. Tämä sopi mulle mainiosti, ei tarvinnut tarpoa kilometrikaupalla vaihteeksi taas tönköksi turvonneen polven kanssa.
Aukealla oleva kivi = nakkipurkki
Tuulesta ei ollut tietoakaan, joten päätin arviosta lähettää Boden ensin alaspäin viettävälle vasemmalle puolelle, missä oli enimmäkseen aukeaa. Bode äkkäsi hieman alueen ulkopuolella olevan isohkon kiven ja suunnisti sinne. Pariin otteeseen piti kivi kiertää, koska fiksu poika on jo oppinut, että aukeilla paikoilla olevien kivien juurelta löytyy melkoisella varmuudella nakkipurkki. Vaan eipä löytynyt tällä kertaa.
Kiven ympäristön tarkistettuaan, Bode juoksi laajaa ympyrää aukealla, eikä millään tahtonut mennä aukean laidalla olevan pienen kuusikon taakse, missä tiesin Niinan loikoilevan. Meinasi jo usko loppua niin minulta kuin Bodeltakin, joka jo muutamaan otteeseen pysähtyi katsomaan minuun päin odottaen ohjeita. Lopulta napanuora antoi sen verran periksi, että Bode kävi kurkkaamassa kuusikon taakse ja sieltä se nakkipurkki löytyikin.
Mikä ihmeen napanuora?
Toiselle puolelle lähettäessäni tuskailin mielessäni, että eihän se mamman oma pieni mussukka lähde varmaan yhtään mihinkään, kun näköyhteys katkeaa saman tien. Vai vielä. Lähetys ja Bode häipyi taakseen vilkaisematta pois näköpiiristäni.
Aki oli pressun alla poterossa vai bunkkeriko se on, no sellaisessa maakuopassa kuitenkin. Kotipihalla on pressuja siellä täällä ja yleensä niiden alla on puita tai jotain rojua, joten fiksuna poikana Bode poisti ensin pressun ja tarkisti, onko siellä alla varmasti jotain sellaista, minkä takia mami kannattaa paikalle kutsua, ennen kuin alkoi haukkua.
Et kai sinä vaan lehahda lentoon?
Kolmannelle pistolle lähdettiin taas alaspäin viettävälle aukealle ja lähetyksiä piti tehdä useampia ja äänimerkkejäkin tarvittiin, kun herra ei millään olisi halunnut lähteä muutamaa metriä pidemmälle. Kun lopulta malttoi mennä tarpeeksi pitkälle ja maalimies löytyi, lehahti vierestä lintu lentoon. Pienelle briardipojalle linnun lähteminen lentoon on käsittämättömän karmiva juttu.
Pientä poikaa hirvitti oikein toden teolla ja maalimieskin muuttui siinä samassa pelottavaksi. Piti hiipiä hiljaa takajalat venyen haistamaan hieman poskea. Niinahan se siinä vaan taas olikin ja pysyi onneksi kiltisti visusti maankamaralla. Ei muuta kuin nakit naamaan ja etsimään taas Akia.
Tolppa ei ole maalimies
Tällä kertaa Aki seisoi tunnelimaisen suojan keskiosan syvennyksessä. Näin kuinka Bode laskeutui alas bunkkeri-poterohässäkkään ja meni sisään, joten lähdin jo valmiiksi kävelemään lähemmäs. Hetken päästä Bode tuli takaisin ulos. Pysähdyin ihmettelemään, eikö Aki olekaan siellä. Bode kierteli paikkaa ja kävi myös katolla, joten tiesin paikan olevan kuitenkin oikea, mutta tarkempi paikallistaminen ei jostain syystä oikein ottanut onnistuakseen.
Bode meni uudestaan alas tunneliin ja vihdoin alkoi ilmaisu kuulua. Aki kertoi ensin seisoneensa tunnelin syvennyksessä ja Boden menneen ohi kiinnittämättä mitään huomiota. Aki oli ajatellut näyttävänsä liikaa tolpalta, joten oli käynyt istumaan ja heti Bode oli hoksannut, kun seuraavan kerran tunneliin tuli.
Pitäisiköhän Bodelle ottaa seisovia maalimiehiä useamminkin, jos se on vaikka oppinut siihen, että maalimiehet aina joko istuvat tai makaavat ja muita ei tarvitse noteerata. Tai sitten pitäisi unohtaa laittaa ponkkari ja antaa tukan olla silmillä, jos herra sitten suvaitsisi käyttää silmien sijasta nenäänsä.
Kolmas kerta toden sanoo
Vielä kolmannen kerran piti pelastaa sekä Niina että Aki, ennen kuin ne saatiin viimein turvallisesti keskilinjalle ja sitten oli Boden urakka ohi.
Alaspäin viettävä aukea oli kaikille koirille selkeästi hankalampi puoli, joten siitä en ota turhia paineita ja koska toinen puoli meni Bodelta erinomaisesti, olen erittäin tyytyväinen treeneihin. Motivaatio pojalla riitti hienosti ihan viimeiseen asti - siitäkin huolimatta, että ne kaksi tumpeloa onnistuivat eksymään muutaman metrin matkoilla aina vaan uudestaan ja uudestaan...
Niin ja meidän kestävyyttä koetellaan taas ensi lauantaina. Ottaa kyllä vähän päähän että se meidän perheestä joka juoksi eniten viime treeneissä, oli ihan selvästi se joka olisi jaksanut vielä kauan. Onhan se niin väärin.
VastaaPoistaPieni lintu voi kyllä olla tosi pelottava jos pieni koira on liian kaukana mammasta.